Fionan elämää

Huh huh, kaksi viikkoa pois töistä, ja tuntui kuin olisin tullut hulluksi. Nyt olen töissä - flunssassa. Ääni oli siis mennyt ja vietin aivan hirveän tylsää aikaa kotona. Päivät koostui siitä, että odotin miestä töistä ja yritin jaksaa kävellä koiran kanssa mahdollisimman pitkiä lenkkejä. Sitten kun ääni palasi, tuli järkyttävä nuha.

En varmaan edistänyt parantumistani sillä järjettömällä ryyppäämisellä, mitä olen harrastanut nämä kolme vimeisintä viikonloppua: sisko miehensä kanssa kylässä, siskon tuparit, veli vaimonsa kanssa kylässä, baaria ja ravintoloita… Pippuripihviä ja paljon viiniä. Tulokset näkyvät ihossa, onneksi huomenna pääsen siskokullan kauneusklinikalle: kasvohoitoon ja sokerointiin, jahuu

Ihanaa kun kesä tulee, ja saa antaumuksella uusia vaatekaapin! Olen kyllä supersurkea hyödyntämään alemyyntejä, koska ostan kuitenkin aina niitä normaalihintaisia tuotteita.. Voi minua pikku tuhlaria! Viime palkkani oli mehevä: 3800e, mutta mikä laulaen tuli, se viheltäen meni, ja verottajakin nappasi karhun osan! Ja kai siitä voi syyttää myös liian pientä veroprosenttia, ja sitä että olin unohtanut ruksata Been.

Tosiaan tuossa saikulla tulin pohtineeksi, että miten ihmeessä työttömät saavat aikansa kulumaan. Voi toki olla, että ahdistukseeni vaikutti se, etten pystyt puhumaan, joten ei innostanut tavata kavereita, lisäksi en erityisesti rakasta siivoamista tai tunteja kestävää kävelyä koiran kanssa. Myös kevään kaiken paljastava aurinko ei hivele asuntomme kauneutta. Jotenkin sitä tunsi itsensä niin turhaksi, ettei pystynyt edes menemään kirjojen kirjavaan maailmaan.

No ainakin sain aikaiseksi soittaa kouluun ja varata ajan opolle. Ehkäpä ne yliopiston ovet avautuvat joskus minullekin HOPE SO!!! Nyt viikonlopuksi vanhemmille ja aivot narikkaan.

Launtaina olin vielä sitä mieltä, että naisilla on tyypillinen taipumus haluun alistua, ja asettaa mies jalustalle. Hahahaha! Enään en ole. Ikkunaremontti.

Olen varmasti maailman kamalin avopuoliso. Ensinnäkin, minussa on kolme persoona. 1. Alistuva kiltti pelokas nainen, joka tekee kaiken mitä mies sanoo ja pyytää anteeksi jokaista tekemäänsä virhettä, myös miehen. 2. Justiina, vihainen itsepäinen pirttihirmu, joka heittää kaikki pöydän päällä olevat “romut” lattialle ja valittaa kuinka paljon roskaa tuleekaan kerättyä! 3. Iloinen enkelimäinen täydellinen tyttöystävä joka rakastaa yhteistä tekemistä ja nauramista. Viikonloppuna kaikki persoonat vaihtelivat aika tasaiseen tahtiin. Aamulla oli Justiina vauhdissa, ylläri.

Vihaan aamuja. Kaikista eniten sitä, että jätän suihkun, loppusiivouksen ja koiran viemisen hoitoon aamuksi, ja sitten kenkä on hukassa, ja syytän siitä miestä joka siivoaa aina niin huolimattomasti, sitten mies suuttuu ja lähtee vihaisena töihin. Sitten etsin kenkää 20 minuuttia, löytämättä! Laitan rumat nilkkurit ja soitan matkalla miehelle, että anteeksi.

Ja kaikki kaamos yhden ikkunaremontin takia. Mitähän tapahtuu kun me ostetaan uusi asunto, joka pitäisi rempata lattiasta kattoon?

Huolia:

- Maha on kipeä

- Saana Parivainen on kadonnut julkisuudesta

- Menee 60% veroa=vararikko

- Koira ei aamuisin pasko ulos, vaan tekee tarpeensa sisälle kun ollaan töissä

- En voi aloittaa e-pillereitä, kun vasta 3 viikon päästä, joten seksi on ylivarovaista

- Iho on huonontunut, enkä tiedä mikä sitä vaivaa

- Kaveri oli ilkeä

Niin ja vatsaan sattuuuuu todella vietävästi

Voi morjens noita lehmiä! Kaksi aikuista kakaraa sabotoi koko työilmapiiriä ja meinaan kuolla suloiseen olemukseeni.

Oikesti naiset on aika piruja. Siis jumankauta mitä paskanjauhamista joka asiasta ja joka ihmisestä, jopa tuntemattomista. Kolme kertaa lounasta näiden korppien kanssa riitti. Puhuu paskaa minkä sylki suuhun tuo, arvostelee lähimpiä työkavereita ja esimiehiä, ja sitten samaan aikaan hymyillään ja mielistellään ja esitetään ystävää.

Onneksi yksi minua vahvatahtoisempi ja loukkaantuneenpi työkaveri otti tämän aamupalaverissa hienotunteisesti puheeksi, ja lehmät olivat ekaa kertaa hiljaa ja mulkoilivat toisiaan kulmien alta. Nyt sitten esimies on kysellyt kaikilta yksitellen asiasta, niin siis kaikilta paitsi minulta. Johtuu varmasti siitä, että vaikutan niin pirun lempeältä ja kiltiltä, vaikka oikeasti vihaan noita kahta varmaan kaikista eniten.  

Joo, se tästä avautumisesta. Tänään kavereiden kanssa drinksulle ja kokkailemaan Viikonloppu meni juopotellen, syöpötellen ja sänkyä kootessa.

En tiedä mitä hiuksilleni aina pakkasella tapahtuu. Tänään tulin töihin, ja peilistä katsoi kiharahiuksinen tyttö. Ne näytti ihan kivalta, mutta kun aloin harjaamaan, niin hyvänen aika mitä siitä tuli! Latvat näyttivät maailman kamalimmilta ja huonokuntoisilta, huovutetulta luudalta. Jos joku tietää hyvän hoitotuotteen talvella, niin olisi kiva tietää.

Toinen hiusasia on tuo väri. Olen nyt värjännyt ne vaaleanruskean ja helmenvaalean sekoitukseksi, sellainen tasainen luonnonvaalea, vähän kylmä sävy. No kuitenkin nyt ne ovat muuttuneet ihan kultaisiksi, ei siis kusenkeltaisksi, jonka saisi taitettua hopeashampoolla tai hopeahoidolla pois, vaan sellaisiksi kirkkaan kultaisiksi, joihin ei tehoa mikään. En uskalla enään värjätä, koska pelkään mitä niille sitten tapahtuisi. Ehkä pitäisi ottaa paria astetta tummempi väri, vaikka sekin arveluttaa, ja poikaystävä ei ainakaan tykkäisi. Kun tapasimme, minulla oli platinan vaalea tukka, ja hän rakasti sitä. Nyt nämä luonnollisemman väriset hiukset ovat hänestä jo tummat. En voi kuvitella mitään kamalampaa kuin yliblondatut hiukset joissa näkyy selkeä tummanharmaa tyvikasvu. Itselläni hiukset muuttuu talvella vaaleanruskeiksi, ja siksi on pakko tummentaa niitä pari astetta ettei tule tuota juurariongelmaa. Kesällä taas on ihanaa kun hiuksia ei juuri tarvitse värjäillä, aurinko hoitaa sen.

Kärsin kamalasta kampaaja-kammosta, joten en uskalla edes sinne mennä. Joka kerta ne ovat leikanneet hiuksiani 10cm liikaa ja väristä on aina tullut aivan kamala ja hiuksia kuluttava. Toisaalta nämä kultakutrit eivät varmasti voi pahemmaksi muuttua, joten eipä olisi mitään menetettävää.

Pitäisi lähteä viikonlopuksi vanhemmille hiihtämään. Kiva hiihtää tuolla pakkasessa, käy terrieriäkin sääliksi, ja hiuksia!

Eilen illalla mies sanoi että “sä et ole pessyt meikkejä” kysyin, että mistä sen huomaa, mies vastasi, että ihosta. Kysyin, että olenko kauniimpi meikin kanssa vai ilman. Mies vastasi, että molemmin. Että kun herään tai nukun olen suloinen ilman meikkiä.

En oikeasti ole. Se luultavasti oli kohteliaisuus. Näytän lapselta jos en ole meikannut. Ruskeat ripset, punertavat posket ja kalpeus tuskin kaunistaa ketään.

Se on kyllä ihme, mitä meikki saa aikaan. Monet ystäväni ovat ilman meikkiä aivan erinäköisiä. Poikaystävä oli kerran jopa järkyttynyt kun näki kauniina pitämänsä ystäväni ilman meikkiä silmälasit päässä ja hiukset liimaponnarilla Ei meinannut muka tunnistaa.

Etenkin talvella meikki on tarpeen ihan jokaiselle. Iho on niin kalpea, ettei kukaan voi kuvitella näyttävänsä viehättävältä lumikuningattarelta pakkasposket punaisina ja silmät haaleina (no ehkä meidän tumma missi, ja muut onnekkaat joiden kasvoja kehystää luonnontumma tukka, kulmat ja pitkät kauniit mustat ripset ja luonnostaan kuulas iho).

Olen aina ihastellut luonnostaan tummia naisia. En tiedä mikä siinä on, mutta oikeastaan lähes kaikki rusekasimäiset tummahiuksiset itsestään huolta pitävät naiset ovat kauniita. Siis sellaisella eksoottisella tavalla. Kaunein nainen maailmassa on taatusti tummahiuksinen arabi tai latino. Ruskeat silmät ovat muutenkin mielettömän sielukkaat ja herkät!

Toisaalta sitten ulkomaalaiset miehet ovat yleensä ihastuksissaan vaaleudesta ja sinisilmäisyydestä. En tiedä mikä siinä on, ehkä vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Itse rakastan sinisilmäisiä, vaaleita pohjoismaalaisia harteikkaita miehiä! Mikään italialainen sulavasanainen siro (sterotypia) flaavio ei tulisi mieleenkään.

Yhdistän aina tummuteen vahvan temperamentin. Temperamenttisuus kaunistaa. Puhuttiin juuri työkavereiden kanssa ihmisten bussikäyttäytymisestä. Jos puhut puhelimessa ja naurat samalla, niin kun katsot ympärillesi näet helvetin tympäätyneitä ilmeitä, suorastaan vihaisia, kohdistuneena sinuun. Bussissa kun kuuluu istua hiljaa, vittuuntuneena, suupielet mahdollisimman alhaalla. Olen jopa lukenut kirjoituksia esimerkiksi hesarista tai aamulehdestä, kuinka ihmiset yleisön osastopalstalla valittavat puhelimessa puhuvista matkustajista. Mitä ihmettä? Itse jatkan puhumista henkilökohtaisista asioista, ihan vaan protestina tälle yhteiskunnalle, ja niille kyrpänaamoille, joiden mielestä elämän merkkien osoittaminen on väärin. Mieluummin he kai antavat minun puhua puhelimeen, kuin että kyselisin heidän kuulumisiaan? Mitähän siitäkin tulisi..

Puherikasta päivää kaikille kaunottarille!

Ajattelin kirjoittaa siitä, miten ihanaa on kun saatin missiksi ihana suklainen kaunotar. Kuinka ihanaa ja virkistävää noiden mitäänsanomattomien blondien jälkeen. Pia Pakarinen on toki kaunis, mutta ei mikään ensoleille’ viettelijätär. Ja tämän vuoden muut ehdokkaat olivat aika valjuja ja samanlaisia keskenään. Sabina oli hurmaava, mutta tekohymy rumensi pahasti. Luonne kuvastuu silmistä, se on joko hyvä tai huono asia, persoonallisuudesta riippuen. Tuiki tavallisen tytön voi pelastaa iloiset, kauniit, herkät ja ystävälliset silmät.

Sitten karuun todellisuuteen. Sain varoituksen myöhästymisistä, ja muutenkin työtulokseni on ollut valjua, enkä ole niin sitoutunut tiimiin kuin esimies luuli. Nyt pitää sitten päättää lähdenkö itse, vai yritänkö parantaa tulosta sillä uhalla että helmikuun lopussa lennän isoista ovista pihalle. En tiedä. Luovuttaminen ei oikein kuuluu luonteseen. Ehkä otan sen riskin. On täällä kuitenkin niin hyvä palkka. Nyt töihin.Vitutus maximus.

Pelottavaa. Luin Saana Parviaisen blogia, ja tuntuu kuin voisin samaistua häneen.

Ennen seurustelua olin kamala feministi. Voisi sanoa, että pidin miehiä suorastaan pilkkanani. Katsoin heitä ylhäältä alas. He olivat pohjasakkaa, joita käytin seksuualisesti hyväkseni. Baarissa oli kiva flirttailla ja tanssia, ja joskus lähteä jatkoillekin. En silti koskaan arvostanut näitä pelimiehiä. Pidin heitä suorastaan typeriä eläiminä jotka juoksevat mulkkunsa näyttämään suuntaan.

Miehet olivat mielestäni itseään täynnä olevia heikkoja ja kuvottavia otuksia, joiden elämäntarkoitus oli pönkittää omaa egoaa, ja luulla epätoivoisesti olevansa naista ylempänä, vaikka todellisuudessa kaikki naiset (jopa sovinistien) pilkkasivat heitä julmasti. Nauroin kuivaa naurua miesten päämärättömälle typeryydelle.

Ihastuinkin pari kertaa. Muistan kuinka minua kiukutti kun tajusin katsovani miestä palvovin silmin, samalla mies katsoi minua vain himokkain ja  halveksuvin katsein. No onneksi lopetin naurettavat suhteeni niiden mahdottomuuteen (tai sitten mies lopetti).

No sitten tuli tämä nykyinen miekkonen vastaan ja kaikki muuttui. Mies halusi seurustella, minä halusin leikkiä, mies halusi suhteen, minä halusin seksisuhteen, miehelle olin unelma, minulle mies oli pano. Sitten se jotenkin kiemurteli sieluuni. Ensin ajattelin, että kokeillaan. Otin seurustelun kouluna, testinä. Kuinkas kävikään? Muutettiin yhteen ja minusta tuli palvovin silmin miestä katsova nainen. Välillä feministi astuu esiin, mutta aika pian se hiljenee. Miehen ei tarvitse kuin katsoa vihaisesti, ei tarvitse kuin ottaa käsistä kiinni, vetää tai silitttää hiuksia. Ja minä olen taas palvova nainen. Kuinka tässä näin kävi?

Viikonloppu meni extrarauhallisesti. Oltiin kotona ja kokattiin, lenkkeiltiin ja pelatiin x-boxin rallipeliä. Oli ihanaa vaan nukkua ja makoilla. Lähdettiin etsimään meidän vinttikomerosta x-boxin ohjainta, niin sieltä löytyi kaikkea nostalgista: astioita, taulu joka tehtiin äidin kanssa meidän jo poisnukkuneista kissoista, kirjoja (mm Paolo Coelhon Yksitoista minuuttia, jota pidin joskus suurenmoisena), vejen vaimon antama syntymäpäivälahja taulu, ja viisi vuotta vanha päiväkirja!!

Paljon paljon muistoja. Surua ja iloa. Molemmat rakkaat kissamme kuolivat tässä hiljattain, toinen marraskuussa toinen joulukuussa. Oli todella haikeaa katsella noita kuvia meidän onnellisista pullukoista: makoilemassa pihalla, nukkumassa siskon sängyllä, istumassa salin pöydällä joulunauha kaulassa… Niin kamala ikävä! En edes tiennyt, että osaan ikävöidä näin paljon. Kyllä, he olivat meidän rakkaita perheenjäseniä. Kunpa saisi vielä kerran pitää sylissä ja silittää. Toinen kuoli vanhuuteen, toinen tapaturmaan. Suru on suuri edelleen. Ei sitä sellaiset ymmärrä, kenellä ei ole ollut samanlaista suhdetta lemmikkiinsä, mutta ne joilla on tietävät varmasti. Hyvä ystävä on viety iäksi.. Aina meinaa kyyneleet tulla kun kuulen Laura Närhen “Mä annan sut pois..” tai Jenni Vartiaisen muruseni.

Vanha päiväkirja oli hauskaa luettavaa. En edes muistanut kuinka paljon sitä tuli juhlittua. Jotkut sen aikaiset miehetkin ovat unohtuneet. Olin kirjoitusteni perusteella aika huoleton ja menevä. No, ehkä kaikki 18 vuotiaat ovat. Rakastin baareja, miehiä, seikkailuja ja elämää. Oli mukava huomata, että olin ymmärtänyt ajan ohimenevyyden jo silloin: “Elän taatusti elämäni parasta aikaa!” “Tämä on ollut paras vuosi ikinä!”

Nyt on sellainen outo vaihe, että välillä tunnen olevani onneni huipussa ja välillä taas todella tympäätynyt tai ahdistunut. Lievää maanisdepressiivisuutta? 

Kokkailusta sen verran, että poikaystäväni teki viikonloppuna aivan ihanaa mustikkakukkoa! Suosittelen kaikille! Toinen mitä suosittelen on valmis bolognesepasta ja sinne joukkoon chilitonnikalaa. Haha, olen vahingossa alkanut ostamaan noita valmispastoja, mutta ne on niiiin ihania kun niihin lisää omia herkkuja! (Se sitruunapippuri tonnikala oli loppunut, joten piti kokeilla jotain uutta.) Herkuttelin eilen myös pippurijuustolla ja viinirypäleillä, ojoi! Ihanaa herkkua aina välillä. Perjantaina join suklaista punaviiniä ja sen kanssa oliiveja ja fetaa, nam mikä täyteläinen yhdistelmä! Pullo on tallella että osaan ostaa uudestaankin ;) Nyt en muista merkkiä.

Tuli niin kauhea juustohimo, että varmaan pakko hakea fetasalaatti tuolta kahvilasta :p Btw, en ole raskaana!!

Miehet on outoja.

Valitin tässä yks päivä poikaystävälle kavereistani. Pyysin siis kavereitani ottamaan meidän koiran viikonlopuksi hoitoon ja oikeasti joka ikinen vastasi, että “pitää kysyä poikaystävältä” ärsytti kauheasti kun tiesin, että kyllä niiden poikaystävät suostuu yhteen pieneen koiraan, mutta kaverit ei vaan itse uskalla sanoa etteivät halua sitä hoitoonsa (sinkkukaveri otti sen). No poikaystävä sitten totesi, että “etkö sä sitten kysyis multa? Toisit vaan tänne jonkun lemmikin?” Ja oli lähes järkyttynyt.

Okei, no en kysyisi. Lupautuisin hoitamaan kaverini lemmikkiä (koska rakastan eläimiä) ja sitten esittäisin kysyväni. Jos poikaystävä sanoisi ettei käy niin ylipuhuisin sen sanomaan kyllä, viimeisenä valttikorttina olisi sanottava “lupasin jo”.

Miehille (ainakin omalleni) tuntuu olevan jotenkin kamalan tärkeää olla tasavertainen kumppani. Siis sellainen jolta aina kysytään mielipidettä, ja jos ei huomaa kysyä niin kommentti on jotain “kiva kun olit jo päättänyt”-tyylistä. Vaikka kyse olisi ihan pikku jutusta. Se on tavallaan aika ärsyttävää. Etenkin minulle, koska olen aina tottunut itse päättämään asioistani ja menemisistäni, edes vanhempani eivät koskaan juuri määräilleet tekemisiäni. No, se on parisuhdetta, ilmeisesti. Kai tähän tottuu, ja olenkin jo tottunut, mutta välillä tulee silti ärsytyksiä.

Sitten kaikista ärsyttävintä on juomisesta valittaminen. Jos ollaan yhdessä baarissa ja satun vahingossa juomaan liikaa, niin seuraavana pävänä saa kuulla kamalaa valitusta siitä, miten hirveä olin. (Tarkoittaa, että olen pyytänyt vieraalta mieheltä tupakkaa tai puhunut vieraalle miehelle, tai luikastunut taksin edessä, tai puhunut kännisesti) Mutta kun mies makaa eteisen lattialla, sammuu taksiin, tai menee nukkumaan kengät jalassa, se ei ole mitenkään verrattavissa minun kännikäyttäytymiseeni. Onneksi ollaan yleensä molemmat yhtä darrassa, niin ei jakseta riidellä kauaa :D

Ja vielä kolmas valitus, raha. Miehellä menee baarissa 200e kun se tarjoaa parille kaverille ja pelaa vähän; naisella menee 200e ostoksilla kun se ostaa: 3 paitaa, legginssit, lainaa 20e kaverille, + ruokaa ja juomaa. Kumpi on tuhlari? Nainen tietenkin, kun sillä on jo muutenkin liikaa vaatteita!! Wtf?

But I still love you <3